ADHD ei ole uusi ilmiö!
Yksi yleisimmin kuulemistani ADHD-väärinkäsityksistä on, että se on modernin ajan ongelma, että kaikilla on nykyään ADHD, ja että se johtuu älylaitteista (lue ADHD-teesit täältä). Nykyelämän stimulaatiomyrsky taatusti pahentaa oireita, mutta uusi ilmiö se ei ole. Itse asiassa ADHD on ollut ihmisen eloonjäämisen kannalta hyvin tarpeellinen ominaisuus. Kuka muu oli leirinuotion vartija kuin kaiken kuuleva ja kaikkeen reagoiva? Kuka muu lähti uusiin maihin kuin peloton ja rohkea uuden etsijä? Ja koska ADHD on spektrum, meitä seikkailijoita ja ylivalppaita lie väestössä paljon enemmän kuin diagnoosin saaneita. Diagnoosi kun ei ole se pointti, vaan hyvä elämä, jossa voi hyödyntää vahvuuksiaan ja selviää haasteidensa kanssa.
Paras selitys Yhdysvaltojen ADHD-diagnoosien suhteelliselle runsaudelle ei myöskään ole lääketehtaiden rikastumistarpeet vaan se, että Atlantin yli Euroopasta onneaan etsimään lähti todennäköisemmin se, jolla oli geneettinen taipumus uuden hakemiseen. Pelottomuus.
ADHD on yhtä perinnöllinen kuin pituus. Useimmat aikuiset saavat diagnoosinsa, kun heidän lapsensa diagnosoidaan. Koska meidän neli-viisikymppisten lapsuudessa ADHD:ta ei tunnettu, etenkään sen tarkkaamatonta versiota, joka eri syistä vaikuttaa olevan naisille tyypillisempi. Takarivin poissaoleva tyttö ei edelleenkään saa samaa huomiota kuin seinille kiipeilevä poika.
Kun sain oman diagnoosini, aloin käydä läpi suvusta kerrottuja tarinoita. Isoisoisäni perusti Suomen ensimmäisen fysioterapeuttisen hoitolaitoksen ja oli kokeellinen maanviljelijä. Isoäiti avioitui erikoisluvalla 17-vuotiaana, lähti miehen kotitaloon ja kun ei siellä viihtynyt, pakkasi pienen perheensä höyrylaivaan (aviomiehelle: “tulet tai et, minä lähden”) ja muutti lähimpään isoon kaupunkiin. Onhan näitä enemmänkin, molemmilta puolen sukua.
ADHD täällä Pohjantähden alla: Leppäsen perhe
Ehkä joskus vielä tutkin historiaa tarkemmin, mutta nyt käytän ykköslähteenäni kansalliskirjailijaamme Väinö Linnan teosta Täällä Pohjantähden alla. Joka on muuten ihan loistava teos. Linna on armottoman hyvä ihmisten havainnoitsija ja kuvaaja, joten ei ihme, että teoksen henkilögalleriasta löytyy tunnistettavia ihmistyyppejä. Kuten perhe, jolla mitä ilmeisimmin on ADHD ja autismin kirjoa.
Pentinkulmasta löytyy Leppäsen perhe ja etenkin perheen äiti Henna Leppänen, toisaikainen runoilijapoikansa Valenti (joka sittemmin lähtee Amerikkaan, ks. yllä) ja “puolihuolimattoman veltto” tyttärensä Aune.
Henna on taloudenhoitoon kykenemätön, epäkoherentteja pälpättävä naisihminen, jonka koti on kaaoksessa ja talo romahtamispisteessä. Linna kuvaa häntä näin:
“Henna oli omituisen hätäinen ja sekava tohottaja. Hän puhui ja touhusi usein asiat sikin sokin niin kuin kulloinkin mieleen juolahti(:)” (s. 161)
Kuulostaako tutulta?
Perheen isä Preeti puolestaan on “kartanon päiväläinen, hiljainen ja saamaton nahjus, jonka koko olemus oli koostunut synnynnäisestä avuttomuudesta.” (s. 28) Preetillä on myös taipumus hokea samoja asioita uudelleen ja uudelleen vaikka kukaan ei kuuntele. Lisäksi hän on huono lukemaan ja ymmärtämään ympäristön reaktioita ja sanomisia. Autismin kirjoa?
Leppästen taloudesta:
“Vaikka tämä muonamiehenmökki oli suuren kartanon oma, oli se niin surkea jo ulkoapäin että jo yksistään sen koossapysyminenkin oli pieni ihme.” (s. 188-9)
Liekö Hennalla dysleksiaakin, kun äänestäminen ei millään luonnistu:
“Leppäsen Hennan kanssa lautakunnalla olikin ollut vaikeuksia. Henna oli lopulta tarjonnut kynää Halmeelle,
– Vetäkää te se… Ei sen väliä ole… Vetäkää sinne vaan johonkin…” (s. 347)
Hurja mielikuvitus, kyvyttömyys järjestykseen ja poissaoleva ”puolihuolimaton velttous”
Poika Valenti on varustettu hurjalla mielikuvituksella, oppii puhumaan varsin myöhään ja kuvittelee lapsena olevansa hevonen:
“Pojalla oli ihmeellinen mielikuvitus, ja hän oli eläytynyt olemaan hevosena. Hän saattoi purra kuolaimiaan, hirnua ja potkia, ja toisten mukuloiden kanssa leikkiessään hän ei toisinaan puhunut mitään, koska hevonen kerran ei puhua osannut.” (s. 162)
Likainen ja nälkäinen, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu poika Valenti otetaan räätälin oppipojaksi, mutta eihän siitä mitään tule:
[Räätäli Halme] nousi ja käveli muutaman kerran edestakaisin tuvan lattialla.
– Kuulehan Valenti. Toivon ettei minun tämän jälkeen tarvitse huomauttaa siitä epäjärjestyksestä, joka vallitsee työtarpeideni joukossa. […]
Levottoman pojan hieman papukaijamaiset kasvot kuvastivat vilpitöntä viattomuutta hänen vakuutellessaan mestarin toivomusten toteutuvan.” (s. 175-6)
Tavaroiden järjestyksen ylläpidon lisäksi itse räätälintyö osoittautuu Valentille mahdottomaksi. Huolellista, pikkutarkkaa ja täsmällistä työtähän se taitaa olla:
“Pojan räätälinominaisuuksien suhteen hän oli menettänyt kaiken toivonsa. Vain kaikkein alkeellisempia töitä hän antoi tämän suorittaa. Mutta poika oli tarpeellinen kuulija mestarin esitelmille, olisipa kelvannut keskustelutoveriksikin, ellei hänen mielikuvituksensa olisi ollut niin peräti kuriton”. (s. 227)
Räätälin tarvikkeita Valenti ei siis pysty pitämään järjestyksessä, mutta omien runojen lausuminen ääneen isossa seurueessa sujuu kuin vettä vain.
“Ei se mikään yllätys ollut, että Valenti runoja kirjoitteli, mutta se oli että niitä voisi yleisölle lausua. Uskaltaako poika? Kyllä vain, eikä aristellut vähääkään. Päinvastoin.” (s. 321)
Entäpä tytär Aune, Valentin nuorempi sisar, josta tulee ainakin Akselin ja Oskun yhteinen ensimmäinen seksikumppani? Ja myöhemmin myös seuraavan polven eli Akselin pojan. Murrosikään tultuaan Aune vie kylän poikia saunan lauteille ja seurassa ollessaan vaikuttaa poissaolevalta.
“Aune kuunteli myös hajamielisen näköisenä imeskellen karamelliaan ja kyhnyttäen silloin tällöin salavihkaa selkäänsä tuolin selkänojaan. (…) Puserosta oli irronnut yksi nappi ja raosta vilkkui hieman paitaa, jonka likaisuuden Akseli selvästi näki.” (s. 377)
Ja saunan lauteillehan tämä kaikki päätyy. Myöhemmin:
“Kun he istuivat jälleen penkillä, pyrki tyttö suutelemaan, ja nyt paljon kiihkeämmin. (…) Tyttö hyräili itsekseen hyväilyjensä välillä ja poika tajusi että tämän silmät katselivat haaveellisina johonkin hämyisestä ikkunasta.” (S. 380)
ADHD:n historiasta
Täällä Pohjantähden alla -teoksen Pentinkulman henkilögalleriassa on muitakin tuttuja ihmistyyppejä, kuten töihinsä nopeasti kyllästyviä ja impulsiivisia miehiä. Linnan kuvaus ja katse ovat moralismia vailla: arjesta selvitään hyvin tai huonommin, mutta puolihuolimattomat, veltot, epäkoherentit pälpättäjät ja synnynäisesti avuttomat ovat osa kylän elämää. Eivät sinänsä hyviä tai huonoja.
Todennäköisesti esimerkiksi Seilin saaren naisten mielisairaalassa on ollut aika monta ylivilkkauteen ja impulsiivisuuteen taipuvaista ADHD-naista, onhan aivokemian erilaisuus taatusti näkynyt siveettömänä käytöksenä ja muuna naisille epäsopivana puuhakkuutena. Esimerkiksi niinkin vaatimaton oire kuin raajaväpätys ja muu pieni liikehdintä on kehon tapa lisätä dopamiinia aivoissa. Eikä sellaista taatusti ole katsottu hyvällä.
Tästä lisää myöhemmin!
Lähteenä käytetty teos: Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, osa 1, WSOY 1959, kuudes painos.