Miten ADHD näkyy työelämässä? Kolme vuotta sitten, pykälän vajaa 52-vuotiaana, sain ADHD-diagnoosin. Tutkimusprosessi oli monipolvinen, rankka ja kallis. Ei mitään mitä tehdään huvin vuoksi tai trendin takia. Se tehdään siksi, että tarvitsee aivoilleen ohjekirjan.
Heti alkuun kaksi oleellista faktaa: ensinnäkin ADHD on spektrum eli skaalan eri reunoilla on hyvin erilaisia ihmistyyppejä ja toiseksi siinä on kolme alatyyppiä, mikä entisestään lisää ilmenemisen kirjoa. “Toi on ihan ADHD” -heitto viittaa yleensä yliaktiiviseen sählääjään, joka tosiaan on vain yksi ADHD:n monista muodoista.
Alatyypit ovat: pääosin hyperaktiivinen/impulsiivinen, pääosin tarkkaamaton ja sekatyyppi jossa on oireita molemmista. ADHD ei ole mielenterveyden ongelma tai käytöshäiriö. Se on aivojen poikkeuksellista toimintaa.
ADHD on lyhenne sanoista Attention Deficit Hyperactivity Disorder ja se on tavattoman huono nimi. Deficit tarkoittaa puutetta, nimenomaan huomion puutetta. Ja siitähän ei ADHD-aivoilla ole pulaa – päinvastoin. Huomiota on aivan liikaa ja se keskittyy usein epäoleellisiin asioihin. Mitä enemmän hyperaktiivisuutta, sitä enemmän huomio hajoaa ulkoisen maailman eri ärsykkeisiin, mitä enemmän tarkkaamattomuutta, sitä enemmän huomio hajoaa sisäiseen maailmaan, jossa ärsykkeitä riittää. Onhan meillä keskimäärin 60000 ajatusta päivässä.
Spektrum tarkoittaa, että jokaisen oirekuva on erilainen, jokaisen aivot erilaiset. On sellaisia, joille koulu ei tuota vaikeuksia. On sellaisia, jotka eivät selviä koulusta ollenkaan. On niitä, jotka rynnivät karmit kaulassa läpi elämän valtaisia riskejä ottaen ja niitä, jotka epäonnistumisia ja kritiikkiä peläten juuttuvat osaamisensa ja kykyjensä alapuolelle.
Sanomattakin selvää, että ensin mainittu ominaisuus on miehille sallittu ja siksi hyperaktiiviset ADHD-miehet pärjäävät työelämässä hyperaktiivisia ADHD-naisia paremmin.
55-vuotiaana on mittarissa jo sen verran kilometrejä ja takana työpaikkoja että voi arvioida oman ADHD:nsa vaikutuksen. Opiksi ja neuvoiksi myös muille, etenkin perässätulijoille. Jaottelen ajatukseni kolmeen eri osa-alueeseen: Työtehtävien ominaisuudet, työpaikan olosuhteet ja työn sosiaaliset suhteet.
ADHD työelämässä: työtehtävien ominaisuudet
Jos olisin ymmärtänyt aivojeni taipumukset aiemmin, olisin suuremmalla varmuudella hakeutunut työhön, jossa saan liikkua ja ratkaista ongelmia samaan aikaan. Rakastan esimerkiksi rakentamista, mutta en niin että joku kertoo mitä tehdään. En siis ikinä voisi tehdä sitä työkseni. Nautin siitä, että minulla on hyvät työkalut, kasa lautoja, pattinkeja ja ruuveja, ja päätän tehdä niistä portaat. Se on minulle flow. Vastaavaa sain kokea, kun toteutin turkulaiseen vierailukeskukseen näyttelyn sisällöt. Sain suunnitella kolmiulotteista. Sain mittailla tilassa. Sain siirrellä kalusteita. Sain innovoida olemassaoleville kalusteille uusiokäyttöä. Sain sekä tehdä konkreettisesti käsilläni että hyödyntää aivojeni ihmeellisyyksiä. Lisäksi tein sitä yhdessä muiden luovien aivojen kanssa. Bingo.
Flow-tilaa koen toki myös muussa luovassa kirjoitus- tai suunnittelutyössä, jossa rakennan pala palalta jotain, jonka lopputulos ei ole varma. Jotain, mitä ei aiemmin ole tehty. Kertaalleen tai monesti kuljettujen polkujen seuraaminen on tylsää, ja tylsyys on ADHD-aivoille myrkkyä. Toisto, rutiinit, samaa uudestaan ja uudestaan. Vaikka sisältö olisi periaatteessa haastavaa, mutta itselleni jo tuttua. Jotakin, jonka jo osaan.
Niinpä pisin työsuhteeni onkin kolme vuotta. Siinä ajassa on yleensä rakennettu nollasta kokonaan uudet järjestelmät ja on aika siirtyä eteenpäin. Olisin ollut loistava muutosjohtaja: peloton, luova, intuitiivinen. Luen ihmisiä kuin avointa kirjaa.
RSD-mörkö
MUTTA: ADHD-aivoissa saattaa joskus piillä kiusallinen luuppi. Ruminointi, menneeseen juuttuminen. Kritiikin pelko. Jälkimmäisellä on jopa nimi: Rejection Sensitive Dysphoria (RSD). Ennen kuin silmien pyörittely kvasidiagnoosista alkaa, muutama sana tästä. RDS ei ole diagnoosi, ja ilmiönä se on pitkään tunnettu. Itse asiassa siitä puhuttiin ja sitä tutkittiin jo 1960-luvulla ennen ADHD-diagnoosin aikaa. RSD ei myöskään ilmene ilman ADHD:ta. Sillä on todennäköisesti jotakin tekemistä sen kanssa, että meillä tehtäväorientoituneet aivot (task specific brain) ja tyhjäkäyntiaivot (default brain) toimivat eri tavoin kuin neurotyypillisillä. Meillä on taipumus juuttua tyhjäkäyntiluuppiin ruminoimaan KAIKKEA ja etenkin tulkitsemaan torjuntaa ja kritiikkiä myös siellä missä sitä ei edes ole. (William Dodson on kiistaton RSD-huippuasiantuntija. Tässä hyvä englanninkielinen artikkeli aiheesta.)
RSD-taipumus ja kymmeniä vuosia kestänyt tunne siitä, että on erilainen kuin muut, etenkin täysin vääränlainen, aiheuttaa yhtä sun toista hallaa minäkuvalle ja uskoon omiin kykyihinsä. Viiteenkymmeneen päästyäni olin jo täysin vakuuttunut siitä, että ihmeellisiin kykyihini uskoi vain äitini. Vaikka tiesin olevani aika tykki, kukaan muu ei tuntunut sitä näkevän. Vikani ja kummallisuuteni kyllä.
ADHD työelämässä: työpaikan olosuhteet
Moni ADHD on olosuhdeherkkä johtuen siitä, että aivot eivät suodata mitään ärsykkeitä pois. Näin ollen ADHD-aivoista ei kannata sijoittaa keskelle avokonttoria tai suoraan käytävän, oviaukon tai muun vastaavan viereen. Kaikki liike saa nostamaan katseen pois työstä. Kaikki äänet havahduttavat. Vastamelukuulokkeet ja oikeanlainen instrumentaalimusiikki auttavat keskittymään, radio tai muu sanoja sisältävä ääni hajottaa keskittymisen pieniksi palasiksi.
Aikuinen ADHD osaa jo kikkoja jos toisiakin, joilla selviytyä itselleen haastavista tilanteista. Palavereissa voi kirjoittaa muistiinpanoja – saa itselleen tekemistä ja liikettä eikä putoa kärryiltä siitä mistä puhutaan. Osaa jo muistaa syödä, juoda ja käydä vessassa. On kehittänyt tekniikoita pitää paperit ja työtehtävät järjestyksessä. Mutta levottomassa ympäristössä mikään tekniikka ei auta.
Jouduin myös henkilöstöjohtajan puhutteluun jatkuvista havereista (ADHD:t ovat taipuvaisia kolhimaan itseään). Kotiväkivaltaepäily ja päihteiden käyttö siinä olivat tapetilla vaikka huonekaverikin “todisti” että ainahan tuo törmäilee ovenkarmeihin ja huonekaluihin.
Itse työ oli kiinnostavaa ja kollegat mukavia, mutta pakko oli jatkaa matkaa. Turhaa kuluttaa kauheasti energiaa selviytyäkseen olosuhteista, kun sen virran voisi käyttää työtehtäviinsä.
Pitääkö työpaikalla kertoa diagnoosistaan? Ei välttämättä. ADHD-valmentajat suosittelevat pyytämään rauhallisempaa työpistettä sillä perusteella, että on yksinkertaisesti tehokkaampi. Tässä työpaikassa se perustelu ei toiminut.
Työpaikan sosiaaliset suhteet
ADHD väsyy ihmisiin helposti. Kahvihuonekeskusteluissa hän on huono viihtymään. Niissä on usein liikaa ääntä yhtäaikaa ja keskustelun kiinnostavuus harvoin jaksaa kannatella fokusta. Kahdenkeskisissä keskusteluissa ADHD voi olla todella intensiivisesti läsnä, etenkin kun aihe kiinnostaa. Toisaalta hän voi pudota pahasti kärryiltä kun ulkona tai aivoissa vilahtaa jotain muuta kiinnostavaa. Lopputulos saattaa olla, että kollegat pitävät sinua ylimielisenä – vaikutathan siltä että et kuuntele. Tähän turhautuu helposti myös itse, ja alkaa vältellä ei-välttämättömiä sosiaalisia tilanteita eli niitä, jotka eivät suoraan liity työtehtäviin.
ADHD-aivoinen saattaa myös töksäytellä epähienosti ja on harvoin small talkin mestari. Hän myös hermostuu hitauteen tai hiljaisuuteen ja ottaa vastuulleen sosiaalisen hetken kannattelun vaikka ei tarvitsisi. Seurassa hän puhuu ehkä liikaa tai ei ollenkaan. Kahdenvälisessä verkostoitumistilanteessa hän osaa olla loistava, mutta perinteisissä minglausbileissä ei. Paitsi jos satsaa siihen kaikkensa ja lepää sitten vuorokauden. Jokin selkeä tehtävä auttaa toimimaan isoissa tilaisuuksissa. Kun saa olla taustalla, havainnoimassa.
ADHD voi olla työpaikalla valtava voimavara: luova, energinen, intensiivinen, peloton ja monialainen. Sosiaalisissa tilanteissa (kuten työpajoissa) innostava ja mukaansatempaava. Mutta vääränlaisessa ympäristössä ja organisaatiossa mikään näistä piirteistä ei pääse oikeuksiinsa. Hakeudu toisaalle, jos et saa käyttää kykyjäsi eikä tarpeitasi kuunnella. Siinä menee energiat aivan vääriin asioihin.
Lopuksi
ADHD-aivoisia on yrittäjissä todella paljon. Tai toisinpäin: ADHD-aivoiset hakeutuvat herkemmin yrittäjiksi kuin neurotyypilliset. Yrittäjänä pystyy muokkaamaan oman työnkuvansa sellaiseksi, että se kiinnostaa. Yrittäjänä pystyy myös (ainakin useimmiten) vaikuttamaan olosuhteisiin, joissa työtään tekee. Toisaalta yrittäjänä on itse vastuussa työnsä suunnittelusta ja kaikesta toimeenpanosta. Ja se voi välillä olla haastavaa, jos motivaatio romahtaa.