Alkuhuomautus: Kirjoitin tämän tekstin huhtikuussa 2021 ja vasta alkuvuodesta 2022 on aika laittaa tämä verkkosivulle. Tänä aikana ajatukseni ADHD:sta on muuttunut huomattavasti, ei vähiten Tracy Otsukan “ADHD for Smart Ass Women” -nimisen podcastin ansiosta. Nykyään näen ADHD:n paljon enemmän voimavarana kuin mitä näin tämän kirjoittamisen aikaan. 

Siitä lähtien kun itse sain diagnoosin, vaikuttaisi joka suunnalla olevan joku, joka epäilee tai kertoo olevansa ADHD. Myös niitä, joilla on ollut kahdeksan vuotta sama työpaikka. Niitä, joiden laskut tulevat maksetuiksi ja joilla ei ole ruoka- tai hammastahnatahroja rinnuksilla. Joiden elämä tuntuu kaikin tavoin olevan hallinnassa. 

Facebookin ADHD-ryhmien joukkoon onkin ilmaantunut ryhmä nimeltä “100 % diagnoosin saaneet”. Itse en terveystietojani Facebookissa jaa, mutta ymmärrän hyvin tämän tarpeen. Ja se sai myös miettimään, mitä näiden aivojen kanssa eläminen on.

Taustaa

Minulla on ollut lukuisia ammatteja ja työpaikkoja. Suurimman osan elämästäni olen ollut freelancer, tuntityöntekijä tai yrittäjä. Yhden kerran olen allekirjoittanut toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen. Olen opiskellut useita aloja. Olen tehnyt lisurin ja väitellyt, nämäkin eri oppiaineissa, eri yliopistoissa, eri kielillä ja eri ohjaajien kanssa. Olen muuttanut kymmeniä kertoja, asunut viidessä eri maassa. Ottanut hulluja riskejä. Siis saanut hyviä ideoita ja lähtenyt miettimättä seuraamaan niitä. 

ADHD:ta epäili jo yli kymmenen vuotta sitten yksi skarppi työterveyslääkäri, mutta hylkäsi ajatuksen, koska “onhan sinulla noita tutkintoja”. Nyökkäilin mukana koska onhan noita, mutta unohdin kertoa yllä mainitun. Koska minulle pomppiminen paikasta ja asiasta toiseen on aina ollut normaalia. Vasta kun tytär (ADD) alkoi epäillä omaansa, aloin tutkia asiaa tarkemmin. Samoin kouluaikojen todistuksia (lausuntomuotoisia, olen Steiner-lapsi): 

“Kun asia kiinnosti, suoriuduit hienosti. Usein työt jäivät kesken.” 

“Välillä pistit aivan ranttaliksi ja pilasit oppimisen mahdollisuudet muiltakin”. 

Jne. 

Olin siis yliaktiivis-impulsiivinen tyttö aikana, jona koko diagnoosia ei tunnettu. Sittemmin siitä tuli villien poikien diagnoosi, ja poissaolevat ADD-tytöt (ja pojat) putosivat avun ja fokuksen ulkopuolelle. Itse asiassa monien tyttöjen ADHD alkaa näkyä vasta murrosiässä, mikä pudottaa heidät entistä lujemmin apuverkoston ulkopuolelle, koska diagnoosikriteerinä on oireiden alkaminen käytännössä ennen kouluikää. Tämä raja ei perustu tutkimukseen eikä kokemustietoon. Mutta tämä on toinen stoori.

Mitä näissä aivoissa sitten tapahtuu? Mitä ADHD-elämä on?

Interweb on täynnä selityksiä aivojen etulohkoista, dopamiinivajeesta ja toiminnanohjauksen (executive function) häiriöistä, niihin en puutu vielä tässä. Kerron itsestäni. 

Tervetuloa siis minun maailmaani: 

Joskus aamiaisen tekeminen kestää tunnin. Tiedättehän, se normaali rutiini, jossa laitetaan kananmuna kiehumaan ja kahvit tippumaan. Paahdetaan leipä, voidellaan se. Mehu lasiin, syödään. Haahuilen eri laitteiden välillä. Unohdan mitä olen tekemässä. Alan puhdistaa leivänmuruja leipälaatikosta. Huomaan valokuvan, jolle olin etsimässä paikkaa eilen tai viikko sitten. Alan etsiä sille paikkaa. Kadotan puhelimeni, jota käytän munakellona. Otan kahvipurkin jääkaapista pöydälle. Laitan sen takaisin jääkaappiin, kun otan sieltä voin. En muista missä suodatinpussit ovat, koska kaikki kaista päässä keskittyy nyt siihen valokuvaan ja sen tuomiin muistoihin. Huomaan käyttäneeni 45 minuuttia. Tajuan olevani kaikesta myöhässä. Lamaannun. 

Teen kiinnostavaa työtehtävää. Ajattelen yhtäkkiä kevättä ja sen jälkeen merta. Ja veneitä. Ja veneen potkuria. Alan kaivella vanhoja meilejä, joissa käyn keskustelua potkurimestarien kanssa veneemme potkurin oikeasta halkaisijasta ja noususta. Luen kaikki uudelleen. Alan taas googlata masinistien ja vetouistelu-palstojen keskusteluja aiheesta. Koska ihan oikeasti tiedän kaiken potkureista. Taidan olla ainoa kauppislainen, joka lainasi yliopiston kirjastosta David Gerrin “The Propeller Handbook” – ja luki sen. Ja laski teoreettiset luistoprosentit kaavojen mukaan. 

Tämän nimi on hyperfokus. Ota mikä tahansa asia ja keskity siihen TÄYDELLISESTI. Joskus onneksi tässä kohteena on myös jokin “oikeasti hyödyllinen” asia. (Toki tapasin toissa kesänä erään Johanin, joka oikeasti jaksoi olla potkureista yhtä kiinnostunut kuin minä ja meillä oli kiva keskustelu.) Hyperfokuksen kohteeksi ovat päässeet myös Telemark-kamat, balettitossut ja autonrenkaat. Ja useampi muu juttu.

ADHD työelämässä

Koska näihin menee julmetusti aikaa, täytyy työt tehdä TODELLA NOPEASTI. Niinpä kirjoitin lisurin 10 kuukaudessa ja väikkärin 1,5 vuodessa (siis itse kirjoitustyö, ei aineistonkeruu). Saan asioita aikaan vauhdilla, mutta vasta kun on aivan pakko. Kun ensin on prokrastinoitu ja harhailtu ties missä. Se on rasittava ja kuluttava tapa toimia. 

Toisaalta osaan ajatella useita asioita ja näkökulmia samaan aikaan, mistä johtuen olen hyvä vetämään projekteja ja ylipäätään saaman aikaan paljon asioita yhtäaikaa. Olen myös idearikas, luova ja rohkea laatikon ulkopuolinen ajattelija. Oikeassa tehtävässä aivan timanttia. 

Palavereissa en pysty keskittymään ellen tee käsilläni samaan aikaan jotain. Onneksi keksin alkaa tehdä muistiinpanoja. Se on hyödyllistä ja vähentää jatkuvaa liikkumisen tarvetta. Törmäilen huonekaluihin ja oviin, olen valtavan tapaturma-altis koska toimin ennen kuin ajattelen. Jatkuvat haverit veivät yhdessä työpaikassa henkilöstöjohtajan puhutteluun. Siinä epäiltiin kaikkien aineiden väärinkäyttöä ja kotiväkivaltaa. Vinkiksi kaikille HR-tyypeille: ADHD on myös hyvä tsekata. (Samassa työpaikassa sain muuten myös negatiivista palautetta siitä, että en pystynyt tekemään vaativaa asiantuntijatyötäni levottomassa avokonttorissa.)

Nopeus tarkoittaa, että teen yksin kolmen ihmisen työt. Teen ne mieluiten yksin, koska en jaksa raahata perässäni itseäni hitaampia. Lähes kaikilla työpaikoilla (mies)esimiehillä on ollut tarve pistää paikoilleen ja järjestykseen tämä ylitehokas (intensiivinen, omituinen, erilainen, impulsiivinen) resurssi. Kaikki parhaat ominaisuuteni kun ovat olleet vääriä 1966 syntyneelle naiselle. Lisätään kyvyttömyys istua kahvihuoneessa. Se on kovinta työtä!

ADHD muussa elämässä

Seurassa ja ryhmissä puhun liikaa ja vääriä asioita. Sitten ahdistun siitä ja päätän, että olen ihan hiljaa. Musta-valkoinen-musta-valkoinen. Harmaata emme tunne. 

Väsyn ihmisiin ja toisaalta tunnen että en tavoita heitä. Olen aina kuin jonkun harson takana. Välillä tuntuu, että joku puhuu aivan liian kovaa. Välillä huomaan, että en edes tiedä mistä puhutaan koska tuli jokin muu ajatus tai ärsyke. Lounaspaikat pitää valita ääni- ja visuaalisen maiseman mukaan (kiitos kaikille, jotka vielä jaksavat kutsua lounaalle <3). En selviä isoissa marketeissa tai ostoskeskuksissa, koska aistiärsykkeitä on liikaa. Alkaa huimata ja oksettaa. Tästä hyvästä paniikkihäiriödiagnoosi. Ei se sitä ole, filtterit ympäristölle vain puuttuvat. 

Aloitan useita projekteja, joita en ikinä saa maaliin. Toisaalta aloitan myös projekteja, jotka saan maaliin mitä parhaimmalla teholla ja laadulla. Musta-valkoinen-musta-valkoinen. Harmaata emme tunne.

Jos asia X kiinnostaa tänään, huomenna se on asia Y. 

Jatkuva uuden aloittaminen vie valtavasti energiaa. Jokainen uusi työpaikka, sen kulttuuri, tavat, ihmiset, kahvihuoneet, lounaskäytännöt. Aina uudestaan ja uudestaan. Myöhemmässä keski-iässä miettii, että olisihan sen energian voinut käyttää muuhunkin. Kun taas on uutta liiketoimintaa putkessa. Taas uutta opittavaa. Väsyttää. 

Toisaalta en halua katsoa uusia elokuvia tai sarjoja, vaan uudestaan ja uudestaan samoja. Osaan ulkoa Modern Familyt, Ru Paul’s Drag Racet, elokuvat the Blind Side, Devil Wears Prada ja the Age of Innocence. Ja (tämä on korneista kornein) teinisarjan Dance Academy. Sekä sarjan kolme kautta että elokuvan. 

Vaikka ostelen impulsiivisesti uusia vaatteita, käytän aina samoja. Koska uuden vaatteen tuntu on epämiellyttävä. Uusi takki painaakin liikaa, neule hiostaa ja paita kiristää. Vaate TUNTUU. Kaikista vaatekappaleista on leikattu laput irti.

Mitä olisin tehnyt toisin, jos olisin jo 30-vuotiaana tajunnut, miksi olen tällainen?

Ehkä olisin jättänyt väitöskirjan tekemättä. Ei ole tutkijaksi siitä, jonka kiinnostuksen kohteet vaihtuvat kerran viikossa tai päivässä. Toisaalta sitten en olisi tavannut tuota maailman parasta aviomiestä (tapasimme jatko-opintoseminaarissa), joten, hmmm. 

Olisin hakeutunut alalle, jossa saan käyttää monipuolisuuttani, älyäni, rohkeuttani ja kykyäni hahmottaa tiloja ja kokonaisuuksia. En tilanteeseen, jossa teen töitä yksin. Olisin ehkä paremmin ymmärtänyt, milloin tarvitsen lepoa ja milloin taas saamattomuus ei johdu uupumuksesta vaan prokrastinoinnista ja rutiinien puutteesta. En olisi purematta niellyt sitä, että vika on aina minussa. Että en mahdu enkä sovi tähän maailmaan. 

Toivon, että seuraavalla polvella on helpompaa. Ja lupaan omalta osaltani tehdä parhaani, että on.